Oisin kuollut, kurja raukka, oisin katkennut, katala, äsken tuossa toisna vuonna, kohta kolmanna kesänä oisin heinänä helynnyt, kukoistellut kukkapäänä, maassa marjana hyvänä, punaisena puolukkana, nämät kummat kuulematta, haikeat havaitsematta.” [...] Kullervo ”Voi poloinen, päiviäni, voipa, kurja, kummiani, [voi] kun pi’in sisarueni, turmelin emoni tuoman! Voi isoni, voi emoni, voi on valtavanhempani! Minnekä minua loitte, kunne kannoitte katalan? Parempi olisin ollut syntymättä, kasvamatta, ilmahan sikeämättä, maalle tälle täytymättä. Eikä surma suorin tehnyt, tauti oike’in osannut, kun ei tappanut minua, kaottanut kaksiäisnä.” V. KULLERVON KUOLEMA Teksti: Kalevala XXXVI: 297–346 Kuoro Kullervo, Kalervon poika, otti koiransa keralle,
Siin ’itki ihana nurmi, aho armahin valitti, nuoret heinät hellitteli, kuikutti kukat kanervan tuota piian pillamusta, emon tuoman turmelusta: eikä nousnut nuori heinä, kasvanut kanervan kukka, ylennyt sijalla sillä, tuolla paikalla pahalla, kuss’ oli piian pillannunna, emon tuoman turmellunna. Kullervo, Kalervon poika, tempasi terävän miekan; katselevi, kääntelevi, kyselevi, tietelevi. Kysyi mieltä miekaltansa, tokko tuon tekisi mieli syöä syyllistä lihoa, viallista verta juoa. Miekka mietti miehen mielen, arvasi uron pakinan. Vastasi sanalla tuolla: ”Miks’ en söisi mielelläni, Syön lihoa syyttömänki, juon verta viattomanki. Kullervo, Kalervon poika, sinisukka äijön lapsi, pään on peltohon sysäsi, perän painoi kankahasen, kären käänti rintahansa, itse iskihe kärelle. Siihen surmansa sukesi, kuolemansa kohtaeli. Se oli surma nuoren miehen, söisi syyllistä lihoa, viallista verta joisi?
läksi tietä telkkimähän, korpehen kohoamahan, Kävi matkoa vähäisen, astui tietä pikkaraisen; tuli tuolle saarekselle; tuolle paikalle tapahtui, kuss’ oli piian pillannunna, turmellut emonsa tuoman.
kuolo Kullervo urohon, loppu ainakin urosta, kuolema kovaosaista.
Made with FlippingBook - Online magazine maker