JEAN SIBELIUS: AALLOTTARET
vieraanvaraisuudesta ja laajasta huo- miosta; hänelle tarjottiin aterioita ensi- luokkaisissa ravintoloissa, hän vieraili Niagaran putouksilla ja sai Yalen kunnia- tohtorin arvon. On osoitettu, että tarkis- tustyön loppuunsaattaminen oli tais- telua aikaa vastaan; hän todella jatkoi muutosten tekemistä jopa saavuttuaan Amerikkaan (vaikkakin nämä viime hetken tarkistukset olivat oletettavasti pieniä, sillä orkesterilehdet oli jo kirjoi- tettu puhtaaksi ennen hänen lähtöään Suomesta). Hän oli hyvin vaikuttunut käytettävissä olevan orkesterin soitosta; siihen koottiin muusikot New Yorkin orkestereista sekä Bostonin sinfonia- orkesterista, ja konsertti 4.6. oli riemul- linen menestys. Kriitikko Olin Downes viittasi Aallottariin ”hienoimpana merta kuvaavana teoksena, mitä milloinkaan on musiikissa saatu aikaan”. ’ Lähtiessään Amerikasta säveltäjä luovutti esittämättä jääneen Des-duu- ri-version Aallottarista Carl Stoeckelille, ja teos päätyi lopulta Yalen yliopiston kirjastoon tullen sen vuoksi tunnetuksi ”Yalen versiona”. Yalen versiossa musii- killiset ideat esitellään toisessa järjes- tyksessä verrattuna sekä orkesterisar- jaan tai lopulliseen Des-duuri-versioon (jotka ovat tässä mielessä silmiinpistä- vän samankaltaisia). Monet sarjan osan aiheista ovat hiotumpia ja laajempia, vaikka niistä vielä on matkaa lopulli- seen muotoon. Verrattuna sarjan osaan, Yalen versio sisältää myös joukon uusia teemoja, kuten puupuhaltimien ja jousien soittamia ”aaltomaisia” aiheita, ja melodisempi idea, jota Sibelius käytti uudelleen pianokappaleessa Koivu op. 75 nro 4. Kappaleen lopullisessa versi- ossa suurin osa uudesta temaattisesta materiaalista, jota oli käytetty Yalen ver- siossa, tuli taas hylätyksi. Alkuperäisiä aiheita, jotka ovat jäljitettävissä sarjaver-
Aallottarien tarina saa alkunsa orkeste- rille laaditusta kolmiosaisesta sarjasta (n. 1914), josta vain toinen ja kolmas osa ovat säilyneet. Sarjan kolmas osa sisäl- tää paljon temaattista materiaalia, jota käytettiin Aallottarissa, ja sitä voidaankin näin ollen pitää lopullisen sävelrunon prototyyppinä. Merkittävä säveltäjä ja Yalen yliopiston professori Horatio Parker (1863–1919) suositteli keväällä Sibeliusta varak- kaalle amerikkalaiselle mesenaatti- pariskunnalle Carl Stoeckel ja Ellen Battell-Stoeckel, ja Stoeckelit tilasivat Sibeliukselta uuden sinfonisen runon – ei pidemmän kuin viisitoista minuuttia kestävän – esitettäväksi seuraavana vuonna Norfolkin musiikkifestivaaleilla Connecticutissa. Sibelius työsken- teli toimeksiannon parissa Berliinissä tammikuussa 1914 ja jatkoi sitä palat- tuaan Suomeen helmikuun puolivälissä; teoksen työnimenä tässä vaiheessa oli Rondeau [Rondo] der Wellen (Aaltojen rondo). Maaliskuun lopulla hän lähetti yksiosaisen teoksen, Aallottaret Des- duuri, partituurin ja orkesterilehdet Amerikkaan – mutta kappale jäi tässä muodossaan esittämättä, ja hän alkoikin lähes välittömästi tarkistamaan teosta perusteellisesti. Ei ole liioiteltua sanoa, että hän sävelsi teoksen täysin uudel- leen. Tuloksena on yksi hänen yhtenäi- simmistä sävelrunoistaan, ja sen tyyliä on usein kutsuttu impressionistiseksi ja sitä on verrattu jopa pointillismiin. Kun Sibelius meni Amerikkaan joh- tamaan Aallottarien kantaesityksen vuonna 1914, hän nautti ylenpalttisesta
Made with FlippingBook - Online magazine maker