JUDITH WEIR: NATURAL HISTORY Brittiläinen säveltäjä Judith Weir (s.1954) on tullut tunnetuksi etenkin useilla oopperoillaan, joihin hän on kirjoittanut myös libretot. Weir opiskeli sävellystä mm. John Tavenerin, Robin Hollowayn sekä Yhdysvalloissa Gunther Schullerin johdolla. Hän voitti Koussevitzky-stipen- din 1975, ja seuraavana vuonna Greater London Arts Associationin nuorten muusikoiden sävellyspalkinnon. Weir on luennoinut mm. Harvardin ja Glasgovin yliopistoissa ja Trinity Collegessa Cam- bridgessa, sekä toiminut Birminghamin sinfoniaorkesterin nimikkosäveltäjänä vuosina 1995–98. Vuonna 2014 hänet nimitettiin kuninkaalliseen Master of the Queen’s Musicin virkaan, jossa ehti toimia noin vuosikymmenen ajan. Weir syntyi skotlantilaiseen perheeseen, mutta kasvoi Lontoon pohjoispuolella Cambridgessa. Hänen musiikistaan voi löytää skotlantilaisten vaikuttei- den lisäksi myös tunnelmia itämaisista kulttuureista ja keskiajan taiteista. Edellä mainittujen oopperoiden lisäksi Weirin laajaan tuotantoon sisältyy myös paljon vokaalimusiikkia (kuoroteoksia, oratorioita), sekä orkesteri- että kama- rimusiikkia. Konserttoja on syntynyt ainakin pianolle ja oboelle, joka viimeksi mainittu on Weirin oma soitin. Vuonna 1998 sävelletty Natural History on Bostonin sinfoniaorkesterin tilaama neliosainen teos sopraanolle ja orkes- terille. Sen neljä tekstiä ovat peräisin ennen ajanlaskun alkua syntyneistä taolaisista Chuang Tzu –kirjoituksista. Ne ovat lyhyitä vertauksia eri lajien, ihmisten ja eläinten, luonnollisesta
sioon kehitettiin edelleen ja yhdistettiin tavalla, joka uhmaa analyysiä, mutta pitää sisällään syvällisen ja itsenäisen sisäisen logiikan. Säveltäjä Kalevi Aho pitää sävellajivaih- dosta Des-duurista D-duuriin yhtenä Aallottarien Yalen version ja lopulli- sen version merkittävimmistä eroista: ”Des-duurissahan jousisoittajat eivät voi käyttää juuri lainkaan vapaita kieliä, ja koska teos sisältää paikoin erittäin nopealiikkeistä musiikkia, se on jousis- tolle erittäin hankala, sekä teknisesti että puhtaudellisesti. D-duuri taas on viuluille kiitollinen sävellaji siitä syystä, että koko ajan voi nopeissa kuvioissa käyttää myös vapaita kieliä. Des-duu- rin sointi orkesterissa on puolestaan verhottu, jotenkin mystinen ja impres- sionistinen, siihen verrattuna D-duuri soi kirkkaammalta, mutta myös asialli- semmalta. Ehkä Sibelius pelkäsi muu- sikkojen reaktiota Des-duurissa olevaan teknisesti vaikeaan musiikkiin, ja hän vaihtoi siksi sävellajia muokaten samalla teosta vielä kerran uuteen uskoon. Pelkät musiikilliset puutteet eivät tässä tapauksessa olisi edellyttäneet mieles- täni uutta versiota.” Osmo Vänskä, joka johti Sinfonia Lahtea Yalen version maailmankantaesityk- sessä Sibeliustalossa 24.10.2002, on luonnehtinut osuvasti mielialan erilai- suutta Yalen version ja lopullisen teok- sen välillä vertaamalla edellistä suureksi järveksi ja jälkimmäistä mahtavaksi valtamereksi. Andrew Barnet
Made with FlippingBook - Online magazine maker