JOHANNES BRAHMS: KAKSOISKONSERTTO Vaikka Johannes Brahms (1833–1897) joskus mielletäänkin konservatiiviseksi säveltäjäksi, oli hänellä kokeilunhalua ja kiinnostusta esimerkiksi vanhojen muotojen uudistamiseen. Brahmsin viimeiseksi jäänyt orkesteriteos, kesällä 1887 eteläisessä Saksassa Freiburgin lähistöllä syntynyt konsertto viululle, sellolle ja orkesterille on Beethovenin kolmoiskonserton tapainen erikoisuus, johon idea on saattanut syntyä barokin ajan conserto grossosta , sooloryhmän ja orkesterin vuorotteluun perustuvasta soitinteoksesta. Konserton taustalla vaikutti myös Brahmsin pitkäaikainen ystävä, tunnettu viulutaiteilija Joseph Joachim, jolle Brahms halusi säveltää vielä kerran, ja lopettaa näin samalla pitkään jatkuneen välirikon. Brahms oli aiemminkin ajautunut vaikeuksiin Joachimin kanssa, mutta nyt tilanne oli hankalampi, koska säveltäjä oli aset- tunut puolustamaan mustasukkaisen viuluniekan vaimoa heidän avioeropro- sessinsa aikana. Nopeasti valmistuneen teoksen avulla hän pystyikin jälleen saa- maan yhteyden vanhaan ystäväänsä. Konserton ensiesitys oli yksityisluontei- sesti Baden-Badenissa eräille Brahmsin läheisen tukijan Clara Schumannin ystäville. Julkisesti se kuultiin ensim- mäisen kerran vuoden 1887 lokakuussa Kölnissä. Kapellimestarina oli itse säveltäjä, viulusolistina luonnollisesti Joachim sekä sellossa Robert Haus- mann, joka oli soittanut pitkään samassa kvartetissa Joachimin kanssa. Teos ei mennyt heti perille, ja sen vastaanotto oli melko viileä. Sitä kritisoitiin, kuten Brahmsin teoksia tuolloin usein muu-
tenkin, karuksi, kuivaksi ja vaikeaselkoi- seksi. Sittemmin asenteet muuttuivat, ja teosta on opittu pitämään tasavertai- sena Brahmsin kolmen muun konserton kanssa. Joachimille omistettu konsertto on muo- doltaan normaali kolmiosainen kokonai- suus. Teos paljastaa aiemmin mainitun konservatiivisuuden lähinnä siten, että sen yleistyyli tuo mieleen monet sävel- täjän aiemmat orkesteriteokset. Tyylin lisäksi myös itsekriittisyys on pysynyt tallella kautta vuosien, ja kaksoiskonser- tostakin välittyy viimeistelty ja huoliteltu ilme. Sen sävelkieli on ehkä jonkin verran hillitympää muutamaa vuotta aiemmin valmistuneeseen neljänteen sinfoniaan verrattuna. Soolosoittimia Brahms käsittelee suurella varmuudella ja lämmöllä, ja dialogi on usein varsin kaunista ja herkkää. Sellon osuus on hieman voimakasilmeisempi, ja se saa esitellä monet aiheet ensimmäisenä. Viulun repliikit ovat pääasiassa lyyrisem- piä ja unelmoivampia. Hannu Kivilä
ANTON BRUCKNER: SINFONIA NRO 2
Itävaltalainen Anton Bruckner (1824– 1896) suoritti isänsä jälkiä seuraten opettajan tutkinnon, ja ennen säveltä- jäksi ja konserttiurkuriksi ryhtymistään hän toimi opettajana ja kirkkomuusik- kona maaseudulla Linzin lähistöllä. Säveltäjänä varsin myöhään kypsynyt ja itsenäistynyt Bruckner löysi oman persoonallisen tyylinsä vasta neljän-
Made with FlippingBook - Online magazine maker