kymmenen ikävuoden tienoilla, johon mennessä hän oli kirjoittanut muun muassa Requiemin, Messun, Missa solemniksen sekä kaksi niin sanottua ”harjoitussinfoniaa”. Viime mainitut val- mistuivat ennen varsinaista esikoissin- foniaa, ja jälkimmäinen niistä on saanut sittemmin numerokseen nollan ja myös yleisen hyväksynnän. Anton Brucknerin esikuvia olivat ennen kaikkea Beetho- ven ja Wagner. Hän liittyi vahvoin sitein perinteeseen, mutta oli oman tyylinsä löydettyään itsenäinen ja jäljittelemätön. Ensimmäinen sinfonia oli valmis heinä- kuussa 1866, ja siinä oli kuultavissa jo lähes kaikki myöhemmälle Brucknerille ominaiset erityispiirteet. Toisen sinfoniansa Bruckner kirjoitti vajaassa vuodessa, palattuaan ensin takaisin kotimaahansa menestyksek- käältä konserttimatkalta Lontoosta vuoden 1871 lopulla. Hän oli muuttanut muutamaa vuotta aiemmin Wieniin Linzistä, jossa oli toiminut kymmenisen vuotta tuomiokirkon urkurina. Wienissä Bruckner työskenteli useiden vuo- sien ajan muun muassa hoviurkurina ja konservatorion professorina, sekä hoiti myös yliopistossa musiikin teorian lehtoraattia. Sinfonia oli valmis loka- kuussa 1872, ja Wienin filharmonikot harjoitteli sitä heti tuoreeltaan Otto Dessofin johdolla. Vastaanotto muusik- kojen keskuudessa oli torjuva. Teosta pidettiin järjettömänä ja soittokelvotto- mana aivan samoin kuin ykkössinfoniaa joitakin vuosia aiemmin Linzissä. Sinfo- nia toki kuitenkin kantaesitettiin, mutta vasta lokakuussa 1873, jolloin Bruckner pystyi vuokraamaan filharmonikot erään sponsorin rahoituksen turvin. Soittajien mielipiteet kääntyivät musiikin puolelle, mikä edesauttoi teoksen pääsemistä jaloilleen. Myös yleisö otti sen vastaan innokkaasti, osoittaen esityksen jälkeen
suosiota muusikoiden tavoin seisaal- taan. Toinen sinfonia valmistui siis noin kuusi vuotta ensimmäisen jälkeen. Se on kirjoitettu samaan sävellajiin, mutta on luonteeltaan kypsempi ja tasapainoi- sempi. Myös ääriosien merkitys koko- naisrakenteessa on entistä tärkeämpi. Toinen ”tavaramerkki”, jonka Bruckner otti käyttöön tässä sinfoniassa, on ensiosan aiheiden mieleen palauttami- nen finaalissa. Andantea voisi kuvailla yhdeksi Brucknerin ihastuttavimmista hitaista osista, scherzo on luonteeltaan kansanomaisen tanssillinen. Säveltäjän tyylille ominaiset yllättävät tauot saat- tavat tehdä sinfoniasta hieman köm- pelönoloisen, mutta kokonaisnäkemys on silti vahva ja hallittu – musiikki on kuin uskonkamppailua kohti kaukana häämöttävää vapautusta. Teoksen saa- masta menestyksestä huolimatta Bruck- ner teki tapansa mukaan useita pieniä muutoksia partituuriin. Niitä ehdotti myös muun muassa Wienin hoviooppe- ran johtaja Johann von Herbeck. Kaiken kaikkiaan sinfoniasta ilmestyi ainakin neljä versiota, viimeisin vuonna 1877, johon vielä perustuvat myöhemmät Haasin ja Nowakin versiot. Säveltäjän tarkoitus oli omistaa teos Wagnerille, joka kuitenkin valitsi huo- mionosoituksen kohteeksi tuolloin vielä keskeneräisen kolmannen sinfonian. Tämän jälkeen valmistui vielä kuusi toinen toistaan monumentaalisempaa sinfoniaa, jotka kaikki on esitetty Lah- dessa vähintään kerran. Toinen sinfonia on kuultu Lahdessa aiemmin vuosina
1998 ja 2014. Hannu Kivilä
Made with FlippingBook - Online magazine maker