JOHANNES BRAHMS: PIANOKVARTETTO NRO 1 Johannes Brahmsin (1833–1897) seit- semän kamarimusiikkiteosta vuosilta 1859–1865 edustivat hänen ensim- mäisiä kypsiä teoksiaan. Näiden kap- paleiden myötä Brahms kehitti oman persoonatyylinsä suurten edeltäjiensä Beethovenin ja Schubertin pohjalta. Teosten joukkoon sisältyi myös ensim- mäinen pianokvartetto (1861). Brahmsia pidettiin kvarteton synty- aikoina vanhanaikaisena erityisesti musiikin radikaalien, Wagnerin ja Lisztin ja heidän kannattajiensa taholla. Musiikin beethoveniaanisen ulkokuoren alla piili kuitenkin varsin innovatiivinen tekniikka, jossa suppeasta temaattisesta materiaalista syntyi varioimalla laajoja yhtenäisiä muotokokonaisuuksia. Sen verran oudolta uusi muotokonsepti kuitenkin tuntui aikalaisista, että kvar- tetto sai jakaantuneen vastaanoton. Jopa teoksen Wienin -kantaesityksessä piano-osuudesta vastannut Clara Schu- mann oli sitä mieltä, että ensimmäinen osa olisi voinut olla selkeämpi. Eräs myöhäisempi wieniläinen, musii- kin ekspressionisti ja 12-säveltekniikan kehittäjä Arnold Schönberg (1874–1951) ymmärsi erinomaisesti Brahmsin tar- koitusperiä. Schönberg korosti varsin radikaalilta kuulostaneen atonalisminsa olevan luonteeltaan pikemminkin evoluutiota kuin revoluutiota. Hänen musiikkinsa jatkoi saksalaisen musiikin suurta perinnettä. Sen juuret löytyivät jatkumosta Mahler, Brahms, Schumann, Beethoven, Mozart, Haydn ja Bach. Tätä taustaa vasten ei ole yllättävää, etta Schönberg valitsi sovitettavakseen
Brahmsia. Lisäksi häntä kiehtoi Brahm- sin ”kehittelevän muuntelun” tekniikka, jossa pienestä motiivivarastosta saa- daan mahdollisimman paljon irti; idea on siis varsin lähellä 12-säveltekniikan perusajatusta. Schönbergin työ orkesterisovituksen parissa alkoi toukokuussa 1937. Teos valmistui saman vuoden syyskuussa Los Angelesissa, jonne Schönberg oli emigroitunut Euroopan tulenaran poliittisen tilanteen vuoksi. Myöhemmin Schönberg perusteli Brahms-valin- taansa seuraavasti: ”Pidän teoksesta. Sitä soitetaan harvoin ja silloinkin aina kehnosti... Mitä parempi pianisti, sitä kovempaa hän soittaa, ja silloin jousista ei kuulu mitään. Halusin kaiken kuulu- ville, ja täIlä sovituksella se onnistuu. Tarkoitukseni on pitäytyä tarkoin Brahm- sin tyylissä eikä mennä pidemmälle kuin säveltäjä itse, jos hän eläisi tänä päivänä.” Schönberg ei muuttanut nuottiakaan Brahmsin teoksesta. Tyylissä pysymi- nen on silti tulkinnanvarainen kysymys. Vaskille Schonberg kirjoitti epätyypillistä kromaattista linjaa ja käytti niitä myös kaksintamaan melodialinjoja. Viimeisen osan kolorismi on myos vierasta Brahm- sille ksylofoneineen, kellopeleineen ja lautasineen. Pasuunoiden glissandot, vaskien tuplakielet ja jaetut jouset vai- kuttavat nekin erikoisilta. Lopputulos on silti mielenkiintoinen ja tuo hyvin esiin alkuperäisteoksen sinfonisen luonteen. Avausosa alkaa neljän nuotin mittaisella motiivilla. Tätä aihetta Brahms alkaa heti kehitellä, ja siitä muodostuu koko osan temaattinen perusta. Toinen osa, Intermezzo , esiintyy hitaan osan roo- lissa. Schönbergin orkestraatio yhdis- telee tässä varsin kekseliäästi erilaisia
Made with FlippingBook - Online magazine maker