RICHARD STRAUSS: SERENADI
JOHANNES BRAHMS: VIULUKONSERTTO D-tonaliteetti on tekijä, joka yhdistää valtaosaa ns. suurista viulukonsertoista. Beethoven, Tšaikovski, Brahms ja hie- man myöhemmin Sibelius ja Stravinsky kirjoittivat konserttonsa d-sävelalaan, koska viulun rakenne ja viritys suosivat tätä valintaa. Kukaan edellä mainituista säveltäjistä - Sibelius pois lukien - ei itse ollut merkittävä viulisti. Tästä oli se etu, että pianisteina he saattoivat säveltää viulistisista peruskliseistä välittämättä. Ennakkoluulottomuus ja mielikuvitus soittimen rajojen kokeilussa ovat laa- jentaneet viulun ilmaisumahdollisuuksia suuresti. Kaikkien edellä mainittujen mestarien konserttoja pidettiin aluksi vaikeina tai suorastaan mahdottomina soittaa, mutta nykyään ne kuuluvat viu- lukirjallisuuden kulmakiviin. Johannes Brahms (1833–1897) turvautui viulukonserton sävellystyössä aikansa johtaviin viulisteihin kuuluneen Joseph Joachimin (1831–1907) apuun. Brahms kysyi Joachimilta neuvoja soolo-osuu- den soitettavuuden suhteen ja sai useita yksinkertaistamiskehotuksia, mutta jätti ne suurelta osin huomioitta. Kaksoisotteiden toteuttamisen sekä kadenssin laatimisen hän uskoi Joachi- mille. Konsertto valmistui kesällä 1878 Brahm- sin kesänviettopaikassa Portschachin idyllisessä alppikylässä Wörtherseen äärellä. Kantaesitys tapahtui säveltäjän johdolla uudenvuodenpäivänä 1879 Leipzigin Gewandhausissa Joachimin toimiessa solistina. Brahmsin mielihar- miksi Joachim, jolle teos on omistettu, puhui haastatteluissa ”todella epäta-
Richard Strauss oli juuri täyttänyt seitse- mäntoista säveltäessään Serenadinsa 13 puhallinsoittimelle vuonna 1881. Münchenin hoviorkesterin soolokornis- tin Franz Straussin teini-ikäinen poika oli saanut kasvaa musiikin kyllästämässä maailmassa. Straussien koti-idolit olivat Mozart, Haydn, Beethoven ja Schubert sekä hieman uudemmista nimistä Spohr, Weber ja Mendelssohn. Serenadissa esiintyvät neljä käyrätorvea sekä kahdet puupuhaltimet ja kontra- fagotti. Mallin teoksen soitinkokoonpa- nolle on saattanut tarjota Mozart. Soitti- mistoltaan Serenadi muistuttaa Mozartin lähes 100 vuotta aiemmin säveltämää Gran Partitaa huiluilla ja kontrafagotilla kuorrutettuna. Teoksen erikoisuus on päätössointuun yllättäen lisätty kontra- basso. Serenadi kantaesitettiin Dresdenissä 27. marraskuuta 1882. Kuulijalle saattoi tulla etäisesti mieleen Schubert, Schumann tai Mozart. Nuori Strauss oli onnistunut suodattamaan ja tiivistämään esikuvilta saamansa vaikutteet huomattavan oma- peräiseksi ja hallituksi kokonaisuudeksi. Yksiosainen, sonaattimuotoon sommi- teltu Serenadi sisältää asiaankuuluvat teemojen esittelyn, kehittelyn ja ker- tauksen. Päätösjakson avaus käyrätor- vikvartetilla on teoksen sykähdyttävim- piä hetkiä.
Made with FlippingBook - Online magazine maker