tuloksena oli useita keskeneräiseksi jääneitä, lupaavalta vaikuttaneita sävel- lyksen alkuja. Hylkytuomio ei johtunut katkelmien laatutasosta, vaan useimmi- ten siitä, että konsertit, joihin teokset oli tarkoitettu, peruttiin. Valmistakin toki tuli: Mozartin tämän kauden merkkiteoksia olivat konsertto huilulle ja harpulle, mestarillinen Sinfo- nia concertante viululle ja alttoviululle sekä tekijänsä ainoa kahdelle pianolle ja orkesterille sävelletty konsertto. On ajateltu, että Mozart kirjoitti kon- serton itseään varten soittaakseen sitä yhdessä sisarensa Nannerlin kanssa. Tälläisia esityksiä ei ole dokumentoitu, sen sijaan Mozartin lahjakas oppilas Josepha Auernhammer esiintyi konser- ton toisena solistina ainakin kahdesti. Mozart vaikutti suhtautuvan ristirii- taisesti Josephan taitoihin: ”Josepha soittaa lumoavasti, vaikka cantabi- le-osuuksissa hänellä ei ole tarpeeksi laulavuutta.” Josephan ulkomuoto oli huomattavasti vähemmän lumoava Mozartin silmissä, ja juoruilut heidän mahdollisesta suhteestaan ärsyttivät säveltäjää. Tällaiset kuulopuheet saivat äkkilopun Mozartin talutettua Cons- tanzensa vihille elokuussa 1782. Konsertto poikkeaa tavanomaisesta soolopianokonsertosta solistien välisen dialogin ansiosta. Pianistit vaihtavat musiikillisia ideoita keskenään jakaen näyttävimmät kohdat melko tasapuo- lisesti. Orkesteriosuus on hieman suppeampi kuin Mozartin muissa pianokonsertoissa jättäen suuren osan painavammasta sanottavasta solisteille. Ensimmäinen osa on lyyrinen ja avara, ikään kuin Mozart nauttisi täysin sie-
mauksin ja antaisi ideoidensa virrata vapaasti. Andante on verkkainen ja hie- nostunut; orkesteri pysyttelee taustalla keskenään kisailevien pianistien takana. Finaali on energinen rondo. Lyyrisen suvantokohdan jälkeen palataan riehak- kaasti rondon pääteemaan. Pekka Miettinen EDWARD ELGAR: ENIGMA-MUUNNELMAT On monessakin eri yhteydessä todettu, että renessanssin ja barokin jälkeen Englannin musiikissa oli pitkään luova tyhjiö, jota täytettiin lähinnä Man- ner-Euroopasta kutsutuilla säveltäjillä ja muusikoilla. Sitten kasvoi Elgar, joka täytti vähitellen englantilaiselle mesta- risäveltäjälle olleen ”sosiaalisen tilauk- sen”. Edward Elgar kuului eittämättä niihin säveltäjiin, jotka aloittivat pitkän hiljaisuuden jälkeen uuden nousukau- den brittimusiikissa. Hän tosin kehittyi säveltäjänä hitaasti, mikä saattoi johtua osittain siitä, että opinnot hoituivat lähinnä itsekseen kirjojen ja partituurien avulla. Elgarin tärkeimpiä esikuvia oli Brahms, mutta hänen teoksistaan voi havaita usein myös kiintymyksen Wag- nerin musiikkia kohtaan. Säveltämisen ohella Elgar soitti nuo- rempana urkuja ja viulua toimien jonkun aikaa orkesteriviulistina ja pikkukau- pungin urkurina, kuten isänsäkin. 1890-luvulla syntyi jo muun muassa useita kunnianhimoisia kuoroteoksia, mutta lopullinen läpimurto säveltäjänä oli edelleen savuttamatta. Elgar oli jo yli neljänkymmenen, kun kantaesityksensä
Made with FlippingBook - Online magazine maker