nut uusiokäyttöä monissa yhteyksissä, mutta tunnettuuskaan ei onnistu hor- juttamaan sen järisyttävää vaikutusta. Sopraanoiden ja tenorien korkean g:n myötä muut stemmat - räikeä piccolo ja jyskyttävä bassorumpu - varoittavat vihan päivästä, jolloin tuli tuhoaa maan. Näin on käyvä pahaenteisen profetian mukaan. Vaskiepisodin jälkeen basso kuvailee torvea, jonka ihmeellinen sointi kutsuu kaikki tuomiolle. Mezzosopraano ja kuoro kertovat tuomion kirjasta. Siihen on tallennettu kaikki tehdyt vääryydet, eikä mikään jää rankaisematta. Paino- piste siirtyy profetiasta rukoukseen, kun sopraano, mezzosopraano ja tenori anovat turhaan anteeksiantoa. ”Dies irae” -alkuinen ja ”Lacrymosaan” päät- tyvä jakso kattaa koko emotionaalisen kirjon silmittömästä kauhusta nöyriin armonpyyntöihin rukoilijoiden tunnus- taessa oman arvottomuutensa. Kristuksen armoa korostavan Offerto- riumin avaa neljän solistin osuus. Sen keinuva poljento viittaa kehtolauluun. Laulajien kuvaillessa Jumalan Abraha- mille ja hänen jälkeläisilleen lupaamaa ”pyhää valoa” kirkastuvat sekä laulu- että orkesterikudos. Tummien sointivä- rien ja matalien rekisterien avulla kuva- tuista kadotuksen syövereistä noustaan pelastuksen hehkuvaan lämpöön ja Sanctuksen kahlitsemattomaan iloon. Agnus Deissa Verdi siirtyy ekstrovert- tisyydestä koruttomaan yksiääniseen mietiskelyyn, jota tehostaa minimaalinen orkesterisäestys. Aikaisempien osien koko draama palaa päätösosassa Libera me , ikään kuin Verdi olisi halunnut jättää meihin
epävarmuuden tunteen: lunastetaanko meidät lopulta? Dies iraen musiikki toistetaan, mutta lopulta kuoro ja sop- raano päätyvät lähes kuulumattomaan kuiskaukseen: ”Libera me. Libera me.”
(vapauta minut). Pekka Miettinen
Made with FlippingBook - Online magazine maker