JEAN SIBELIUS: VIULUKONSERTTO
Lydia Rosengrenille säveltäjän tulevista hankkeista: ”Lisäksi on 20 valmiina balet- tinumeroa, joista valitettavasti puuttuu teksti, ja viulukonsertto orkesterin kanssa ja suuri orkesterifantasia ovat luonnok- sina.” Muutama viikko tämän jälkeen Sibelius itse vahvisti kirjeessään Aino-vai- molleen, että konsertto on työn alla. Vuonna 1903 ja alkuvuodesta 1904 hän työskenteli konserton parissa muiden hankkeiden ohessa keskittyen siihen lisääntyvällä intensiteetillä kuukausien edetessä. Hän oli pidättäytynyt yllättävän pitkään urallaan ennen tarttumistaan konserttomuotoon. Ja kun hän ryhtyi konserttosäveltäjäksi, se tapahtui täysin purjein: kirjoittaen omalle instrumentil- leen (vaikkakin paljon yli omien teknisten valmiuksiensa), hän teki merkittävien mittasuhteiden teoksen, joka alkupe- räisessä muodossaan on pituutensa puolesta vertailukelpoinen Tšaikovskin ja Brahmsin viulukonserttojen kanssa, eikä paljoa lyhyempi Beethovenin konserttoa. Viulukonserttoa voidaan pitää Sibeliuk- sen viimeisenä, kansallisromanttiseen tyyliin kirjoitettuna suurena orkesterite- oksena. Niin temaattisesti kuin tun- nelmansa puolesta sillä on enemmän yhteistä hänen myöhäiseltä 1880-luvulta peräisin olevien, lämpimän romanttisten kamarimusiikkiteostensa kuin symbolis- mista innoituksensa saaneiden 1890- luvun sävelrunojensa kanssa. Hidas osa on rikkaan ja jalon melo- dian sisältävä, ilmeikäs ja mietteliäs romanssi, kun taas finaalilla on maanlä- heinen, poloneesimainen luonne – joka tulee säveltäjän mukaan ”soittaa täy- dellisellä hallinnalla. Nopeasti, totta kai, mutta ei sen nopeammin kuin että se voidaan soittaa täydellisesti von oben .” Andrew Barnett
Viulukonserton tarina sisältää sibeliaani- sen legendan ainekset: kuinka rahaton säveltäjä kamppaili vastustaakseen Hel- singin kalliiden ravintoloiden houkutuksia tarpeeksi kauan saadakseen teoksen valmiiksi; kuinka epätoivoinen rahatilanne pakotti hänet antamaan teoksen ensi- esityksen tunnustetun virtuoosin, alun perin lupauksen ensiesityksestä saaneen Willy Burmesterin sijasta vähäpätöi- semmälle soittajalle, Viktor Nováčekille; kuinka Nováčekin virheelliset esitykset helmikuussa 1904 saivat Sibeliuksen korjaamaan konserttoa huomattavasti lyhentäen sitä ja poistaen joitain sen suurimmista teknisistä haasteista (vaikka se säilyikin erittäin vaikeana kappaleena soittaa); ja kuinka sen korjattu versio kan- taesitettiin lokakuussa 1905 Berliinissä Karel Halířin ja Richard Straussin toimesta, minkä Burmester näki toisena loukkauk- sena taiteilijapersoonaansa kohtaan. Konserton tarina oli itse asiassa alkanut jo monia vuosia aiemmin. Niinkin aikai- sin kuin 1899 oli Sibelius vihjannut Adolf Paulille aikomuksistaan kirjoittaa tuon- kaltainen kappale, ja seuraavassa kesä- kuussa hän sai kirjeen ”X”:ltä kysyen: ”Uskaltaisiko tulevaisuudessa toivoa viulukonserttoa tai fantasiaa orkesterin kanssa?” ”X” osoittautui paroni Axel Carpelaniksi, josta tulisi myöhemmin säveltäjän läheinen ystävä ja uskottu sekä myös taloudellisen tuen järjestäjä. Sibelius näyttäisi aloittaneen toteuttaa unelmaansa kesällä 1902 viettäessään joitain aikoja Tvärminnessä Hangon lähellä. Silloin hänen luonaan vieraili Car- pelan, joka kertoi innoissaan serkulleen
Made with FlippingBook - Online magazine maker