alttoviuluosuuden. Huolimatta erinomai- sista taidoistaan viulun varressa Mozart tarttui mielellään alttoviuluun varsinkin jousikvartettoja soitettaessa, koska hän piti ajatuksesta olla musiikin ”keskellä”. Sinfonia concertante on 1700-luvun puolivälin tienoilla suosiossa ollut laji- tyyppi. Kyseessä on sinfonian ja konser- ton välimuoto, jollaisiin Mozart oli tutus- tunut matkoillaan. Perusasetelmana on solistiryhmä vastaan orkesteri barokin concerto grosson tapaan. Sinfonia con- certantessa myös orkesterin oboe- ja käyrätorviparit esiintyvät ajoittain kuin omina solistiryhminään. Myös niillä on itsenäisiä repliikkejä Sinfonia concertan- ten ylenpalttisen runsasta teema-arse- naalia esiteltäessä. Alkuperäisessä partituurissa alttos- temma on kirjoitettu D-duuriin, mikä tarkoittaisi soittimen virittämistä puolta sävelaskelta normaalia korkeammalle. Tarkoituksena oli saada helposti alakyn- teen jäävän alttoviulun sointi hieman loisteliaammaksi. Toinen partituurin eri- koisuus on orkesterin alttoviulusektion jako kahteen erillisen stemmaan. Ensimmäisen osan lähes varttitunnin kesto selittyy Mozartin ehtymättömällä melodisella keksintäkyvyllä. Orkesterin esittelyjaksossa on peräti kolme tee- maa, ja solistien osuus heittää sisään vielä kolme teemaa lisää. Viulun ja alttoviulun sisääntulo pitkän es-sävelen crescendolla on ainutlaatuinen oivallus. Osa sujuu miellyttävän keskustelun mer- keissä soolosoittimien välillä. Läheisten ystävien tavoin ne täydentävät toistensa repliikkejä ja puhuvat ajoittain toistensa päälle.
Hidas osa on Mozartille epätyypillisesti mollisävellajissa. Tavattoman intensii- visen tunnelman on joskus katsottu heijastelevan säveltäjän surua äidin poismenon takia. Viulun murheellinen avausmelodia kääntyy lohdullisesti duuriksi alttoviulun vastausrepliikissä. Solistien saumattomasti toisiinsa liitetyt repliikit osan loppupuolella ennakoivat kenties jopa Richard Wagnerin myö- hemmin lanseeraaman ”jatkuvan melo- dian” periaatteita. Nopeassa finaalirondossa vapaudutaan hitaan osan alakulosta. Mozart varioi hänelle ominaisella kekseliäisyydellä rondon kahta sikermää; sävellajit vaihte- levat ja koko soitinarsenaali on käytössä monipuolisesti eri taitteissa. Vauhdikas meno takaa solisteille riittävästi kiitol- lista soitettavaa, eikä kadenssin tarvetta
tässä osassa ole. Pekka Miettinen
Made with FlippingBook - Online magazine maker